perjantai 3. maaliskuuta 2017

Päiväkirja 3.3.2017 (Perus Päivä)

13:30
Olen saanut nukuttua, vaikka uusi peli ilmestyi mitä olen innostunut pelaamaan. Minulla oli lievää hypomaniaa muutama päivä sitten ja sen jälkeen lievää masennusta. Olin todella levoton ja en pystynyt kunnolla edes kirjoittamaan. Seuraavana päivänä kävin syömässä siskoni, velipuoleni ja tätini ja hänen miehensä kanssa. Tuntuu pahalta sanoa tämä, mutta en nauttinut olostani yhtään. Se ei johtunut ihmisistä, vaan siitä, että juuri sopivasti iski se pieni masennus. Emme olleet siellä siskoni kanssa kauan, mistä olen hyvilläni. Taas tuntuu pahalta sanoa noin. En näe velipuoltani ja tätiäni kovin usein ja tietenkin sinä päivänä piti alkaa masentamaan, kun menimme porukalla syömään. Tuntuu, että masennus ja mania iskevät aina silloin kun siitä on eniten haittaa. Pelaaminen auttaa minun kohdallani lievään masennukseen. Silloin saan muuta ajateltavaa ja paska olo häviää, Siis jos jaksan pelata. Aina sekään ei onnistu. 

Mitään muuta ihmeellistä ei ole tapahtunut. Olen käynyt kavereita moikkaamassa pari kertaa tässä viikon aikana. Sossu kävi eilen ja pisti taas siivoamaan. Tällä kertaa oli mukana toinenkin sossun täti paikalla, mikä oli semi ahdistavaa. Kämppäni ei ole niin suuri, että tänne mahtuisi kolme ihmistä siivoamaan kerrallaan. No mutta en valita. Se toinen sossu tiskasi melkein puolet tiskivuorestani. Yleensä minä tiskaan koko vuoren itse. Jos tiskaan. Saattaa mennä viikkokin, kunnes saan itseni tiskaamaan, 

Päivä ovat alkaneet taas pidentymään, mikä on hyvä juttu. Puolenvuoden pimeys alkaa ainakin minua helposti masentamaan ja ahdistamaan. Ja valosta saa lisää virtaa. Vaikka on pakko myöntää, että nytkin väsyttää. Olen pelannut taas niin monta tuntia päivässä, että aivoni väsyvät. Minulla ei kuitenkaan ole vainoharhoja. Tai muutenkaan epätodentuntuinen olo. Sanoin joskus aikaisemmin, että saan pelaamisesta virtaa. Se on totta, jos pelaa pari tuntia, mutta kuusi tuntia on jo vähän liikaa. Näin juuri mainoksen siitä pelistä ja joku lehti oli antanut sille 10/10. En siis ole ainut jonka mielestä se peli on aivan loistava. Siinä on juuri sopivan verran haastetta, että sitä jaksaa pelata. Yleensä peleihin kyllästyy, koska ne ovat joko liian helppoja tai sitten niihin menee hermot, koska e ovat liian vaikeita.

18:00
Tuli syötyä ja nyt taas väsyttää. Onneksi ei ole mitään tärkeää tekemistä mitä pitäisi tänään tehdä. Voin vain löhöillä sohvalla kuunnellen musiikkia. Pelistä pidän nyt pientä taukoa. Alkaa tulla jo hieman hajamielinen olo, minkä jälkeen iskee vainoharhat jos jatkaa. Sen verran olen oppinut tässä viimeisen kahden vuoden aikana. Kengät pitäisi viedä palautukseen, mutta en jaksaisi kävellen kantaa sitä laatikkoa postiin. Ja pitäisi tämä tämän päivän teksti kirjoittaa koneella uudestaan. Ei jaksaisi. Pitää katsoa parin tunnin päästä uudestaan, jos sitä silloin jaksaisikin. 

19:30
Nyt on teksti kirjoitettu koneelle ja voisin taas pelata vielä ainakin tunnin. Tuskin tästä enää tänään vainoja saa. Kaveri pyysi lähtemään kuppilaan, mutta kieltäydyin. Hajamielisenä minua alkaa ahdistamaan yleisissä paikoissa, missä on paljon porukkaa ja puheensorinaa. Etenkin se puheensorina saa ajatukseni ravaamaan. Ja se ei ole mukavaa. 

tiistai 28. helmikuuta 2017

Päiväkirja 28.2.2017 (Paska Tuuri)

15:00
Tänään oli taas ryhmässä käynti. En kirjoittanut mitään ennen sinne menoa, koska heräsin niin myöhään, että en edes suihkussa ehtinyt käydä. Oli hieman saastainen olo siellä, mutta ei voi mitään. Yleensä jos olen jonnekkin menossa, käyn ensin suihkussa. Ryhmä ei enää jännittänyt, mutta minulla on ollut levoton olo eilisestä saakka ja ei ollut mukava istua tuntia putkeen paikoillaan. Ja aamulla koin pettymyksen. Olin ihan huomisessa ja menin aamulla playstation storeen siinä toivossa, että saisin ostettua uuden pelin. Mutta olin väärässä päivässä, ja se peli ilmestyykin vasta huomenna. Sitä pelatessa meneekin sitten taas ainakin viikko.

Ja tuosta taustakuvasta vielä sen verran, että tuo graffittiseinä kuva ei ole minun ottamani/muokkaamani. Se on Bloggerin oma kuva jonka voi laittaa taustalle jos haluaa. Se sytkäri kuva oli minun ottamani, mutta en saanut sitä kohilleen, joten otin tuolta valmiin taustakuvan. Edes kaverini, joka tekee koulussa noita koodaus juttuja, ei saanut kuvaa kohdalleen, koska Blogger.

Tilaamani kengät tulivat ja tietenkin ne ovat pienet. Eiku taas vaan sähläämään palautuksien kanssa. Onneksi se on Zalandossa vielä suht helppoa. Kengät menivät juuri ja juuri jalkaan ja kiristivät. Pitää tilata yhtä kokoa suuremmat. Enkä edes väsynyt, kun kävelin ryhmältä kotiin, vaikka tuli kierrettyä postin kautta. Ehkä minulla on vielä toivoa saada kunto kohilleen. Uudet kengät auttaisivat asiaa varmasti vielä vähän lisää, mutta paska tuuri. Pitää odottaa vielä pari viikkoa, jos uusi tilaus onnistuisi.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Päiväkirja 26.2.2017 (Osastolle?)

12:30
Viime yö tuli nukuttua yllättävän hyvin. Join taas muutaman kaljan illalla ja sain unen päästä kiinni ilman tenoxia. Pitää vain varoa, että ei jää koukkuun siihen rentoon hyvään oloon, minkä saan, kun syön ketipinorit kera kaljan. Mutta eiköhän minulla sen verran ole itsehillintää, että pystyn olemaan ostamatta joka päivä kaljaa. Sekin on hyvä, kun juo vain muutaman, niin ei tule krapulaa.

Painon nousu on alkanut taas häiritsemään minua. Risperidon jota syön vielä aika suuren annoksen saattaa hidastaa aineenvaihduntaa, ja lääkärikin epäilee, että siitä on kyse. Ja sen lisäksi se vielä kerää nestettä kroppaan. Painoin sairaalaan mennessä 62kg ja nyt on 100kg mennyt jo rikki puolessatoista vuodessa. Jos oikein olen käsittänyt minulla olisi mahdollisuus mennä osastolle vaihtamaan lääkitystäni. Muuten lääkkeet ovat kohillaan, mutta tuo painon nousu ei ole hyvästä. Silloin kun sairaalassa olin, lupasin itselleni, että en enää ikinä hommaa itseäni sinne, mutta nyt olen alkanut tosissaan harkita tuota vaihtoehtoa. Painon nousu vaikuttaa niin fyysiseen kuin henkiseenkin kuntoon. Minulla on henkisiä ongelmia sen asian suhteen, mutta ne eivät vedä vertoja fyysisiin ongelmiin. Hyvä, että kaupassa jaksaa käydä, vaikka se onkin vain kilometrin päässä. Näitä ideoita tulee aika usein ja sitten ne unohtuu todella nopeasti. En ikinä ehdi sairaanhoitajan juttusille ennen kuin kaikki tärkeät asiat unohtuvat. Sama juttu käy oireiden kanssa. Jos jotain sattuu, se unohtuu parissa päivässä.

15:30
Nyt alkaa taas tulemaan virtaa. Jaksoin tehdä jopa itse ruokaa äsken, ja pelaaminen nappaa taas mukaansa. Pitää vain taas muistaa, että kohtuus kaikessa. En halua uusia vainoharhoja. Basso musiikit soivat taustalla ja on mukava jammailla mukana. Ja sain tänään ensimmäisen seuraajan! Nyt on voittaja fiilis. Se tekee tästä tekemisen arvoista. Enkä enää jännitä edes sitä Arjen Hallinta ryhmää. Se on taas ylihuomenna. Aloin myös eilen kirjoittamaan sitä minun ihan ensimmäistä tarinaa ensimmäisessä persoonassa. Alunperin kirjoitin sen kolmannessa. En ole kuitenkaan kovin varma siitä oliko se hyvä idea. En tiedä tuleeko siitä yhtä hyvä. Omituinen ainakin jos ei muuta.

18:10
Muokkasin juuri blogini ulkoasua. Hermothan siinä meinasi mennä, kun minulla on ikivanha melkein neljön muotoinen näyttö, joka näyttää ulkoasun eritavalla kuin uudemmat laajakuvanäytöt. Mutta kaverini sanoi, että se näyttää hänen näytöllään ihan hyvältä, ja luotan hänen sanaansa. Väritkin ovat paljon haaleammat minun näytöllä. Toivottavasti ne ja kuvat miellyttävät teidän silmää. Kuvan olen napannut joskus muutama vuosi sitten, kun sain uuden kameran ja jaksoin vielä leikkiä sen kanssa. Ja kuvan olen muokannut silloin psykoosin alkuvaiheilla. Parempikin voisi olla, mutta en löytänyt parempaa itse ottamaani kuvaa. Puhelimella kuvaa ei edes vissiin näe, joten jos haluatte nähdä psykoosi taidetta, tarvitsette siihen tietokoneen.

Olin juuri kirjoittamassa, että tulipa hyvä olo, mutta televisio sammui sillä samalla sekunnilla, ja alkoi taas vituttamaan. Joka päivä kestää kauemmin, että sen saa taas päälle. Joku aika sitten tarvitsi odottaa vain minuutin ja sen sai taas päälle, mutta nykyään menee vähintään viisi minuuttia. Ja tuli hiljaista, sillä kuuntelin pleikkarin kautta Spotifyta ja musiikit stoppasivat. Vihaan hiljaisuutta. Silloin alkaa ajatukset harhailemaan. Musiikki pitää ne aisoissa, kun on jotain mihin ne ajatukset voivat kiinnittyä. Kuullostan taas varmaan hullulta, mutta en keksinyt parempaakaan lausetta kuvaamaan sitä ilmiötä. No mutta kuitenkin tuli ihan hyvä olo, kun sai jotain aikaiseksi. Jotain muutakin kuin aina vaan pelaamista. Nyt jos tuon television saisi päälle, olisin erittäin tyytyväinen.

19:40
Yritin vielä vähän korjailla blogin ulkoasua, mutta en tiedä sainko sitä toimimaan. Toivottavasti se teille näkyy normaalisti. Minun näytölläni näkyy kuvan reunat ikävästi. Nyt sain tietokoneesta tarpeekseni vähäksi aikaa. Kirjoitan vielä tämän loppu tekstin koneella ja sitten hyppään sohvalle rentoutumaan. Jos pystyn. Nyt on sen verran virtaa, ettö tuskin jaksan kauan maata paikoillani. Vähän ajan päästä Tenoxia naamaan ja sitten pystyy rentoutumaan.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Sairaala Pt.1

Yritän muistella sairaala reissusta niin paljon kuin pystyn. Muistan selvästi sen, kun sinne menin, mutta seuraavat kolme päivää on sumun peitossa. Muistan vain sen, että minulta testattiin kaiken maailman juttuja. Jos olette lukeneet ''Minä ja Skizoaffektiivinen Häiriö'' postauksen te tiedätte, että minulla oli tunnelukko ajatuksia psykoosissa. Kuvittelin pystyväni ottamaan toisten ihmisten tunnelukot omaan mieleeni ja purkamaan niitä. Sen jälkeen, kun olin purkanut ne, palautin ne oikeille omistajilleen, ja kaikki heidän ongelmat olivat kadonneet. Lopulta ne ajatukset menivät niin pitkälle, että nappasin linnun tunnelukot mieleeni ja en saanut niitä pois päästäni. Linnun mieli jäi jumiin omaani. Siinä vaiheessa soitin siskolleni, että pitäisi päästä hakemaan apua. Halusin jonkun tunnelukko expertin apua, sillä pidin itseäni vielä aloittelijana. En siis ollut maailman ainoa tunnelukkoseppä. Kuvittelin, että heitäkin oli monia. Kaikki tuo oli minulle silloin totta. No siskoni vei minut sairaalalle, ja pyysin häntä kertomaan lääkärille kaiken tuon. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään silloin oli liikkunut. En uskaltanut itse puhua, sillä luulin että se lintu mielestäni voisi siirtyä jollekkin toiselle jos puhuisin. Kuvittelin, että se oli kuin tarttuva virus, mikä leviää suuta liikuttamalla. Kun siskoni oli ihmeissään kertonut lääkärille nuo samat asiat, meidän piti mennä toisen lääkärin luokse, ja siellä minä jo muistaakseni kerroin itse, että tarvitsen tunnelukkosepän apua. Hetken päästä lääkäri käski mennä huoneen ulkopuolelle odottamaan. Istuin hetken käytävän penkillä. Silloin kuulin, kun yksi hoitajista sanoi, että minun paras ystäväni olisi ajanut rauhoittavat päissään autolla puuta päin. En silloin vielä tiennyt, että kuulin harhoja. Luulin aiheuttaneeni ystäväni kuoleman tai ainakin vakavan loukkaantumisen, koska annoin hänelle rauhoittavia. Siinä vaiheessa en enää pystynyt istumaan sisällä, vaan menin pihalle istumaan. Pitelin kädessäni puhelinta ja mietin, että soitanko ystävälleni tarkistaakseni onko hän kunnossa. En kuitenkaan ehtinyt soittaa, kun minut tultiin hakemaan pihalta takaisin sisään. Menimme toiselle käytävälle istumaan ja muistan naurahtaneeni, kun näin oven käytävän toisella puolella. Siinä luki ''tarkkailuhuone''. Aloin siinä vaiheessa epäilemään, että tarkkailuun olin menossa. Olin siinä vaiheessa täysin levoton. Rummutin jaloillani lattiaa ja vilkuilin hermostuneesti ympärilleni koko ajan. Ei ollut mukavaa. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen neljä hoitajaa tuli hakemaan meidät käytävältä ja menimme jonkinlaisen ''tunnelin'' kautta ilmeisesti toiseen rakennukseen ja sieltä hissillä ylempiin kerroksiin. Hissistä minut ja siskoni vietiin johonkin huoneeseen odottamaan. Minulle tuotiin ruokaa, mitä en uskaltanut syödä sillä pelkäsin vieläkin, että se lintu saattaisi tarttua siskooni, jos olisin liikutellut suutani. Muistaakseni siinä vaiheessa minulle tuotiin lääkkeitäkin. En ajatellut siitä mitään ihmeellistä vielä siinä vaiheessa. Mutta sekin muuttui, kun hoitaja tuli hakemaan meidät pois huoneesta, ja ''kuulin'' hänen sanovan, että nyt hän tuli saatto hoitoon. Söin vissiinkin juuri sitä ennen rauhoittavia, sillä aloin väsymään todella nopeasti ja ajattelin vain, että minut oltiin myrkytetty. Hyvä, että pystyin suoraan kävelemään, kun pääni alkoi sumentua. Ajattelin, että kohta mä kuolen. Yritin taistella väsymystä vastaan niin kuin henkeni olisi riippunut siitä. Sitten saavuimme taas uuden lääkärin luokse, joka kyseli kaikenlaista. Hän kyseli oliko meidän suvussa mielenterveysongelmia. Minä kerroin, että isäni puolella on ollut masennusta ja siskoni kertoi, että äidin puolella on ollut psykoosi sairauksia. Sitten se lääkäri kysyi haluanko jäädä sinne sairalaan. Aavistelin, että minulla ei ollut edes muuta vaihtoehtoa. Ajattelin, että he pakottavat minut joka tapauksessa jäämään sinne. Joten kysyin onko minulla vaihtoehtoa, ja hän sanoi että ei. Kieltäydyin siitä huolimatta, sillä minua alkoi vituttamaan suunnattomasti se, että ei annettu vaihtoehtoa. Vaikka ensin se lääkäri yritti saada sen kuullostamaan siltä, että vaihtoehto olisi. Nyt papereissani lukee, että olin pakkohoidossa. En tiedä onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä mitä niissä papereissa lukee. Kun lääkäri oli kysellyt kaiken tarvittavan, hoitaja tuli hakemaan ja näytti minulle missä huoneeni on. Siskoni piti lähteä siinä vaiheessa. Ajattelin vieläkin, että minut on myrkytetty ja tulen kuolemaan, joten ennen kuin menin huoneeseen, menin tupakalle. Halusin polttaa vielä viimeisen tupakan ennen kuin kuolen. Hoitaja näytti tupakka paikan ja järkytyin. Siitä ''huoneesta'' tuli mieleen syrjäisen kadun tunneli tai sitten vankila. Lattia oli mustia pinttyneitä lika tahroja täynnä ja siellä kaikui. Huoneen molemmin puolin oli seinällä pitkät penkit. Ja sitten näin sytkärin. Se oli kiinni penkissä paksulla ketjulla ja en voinut kuin ihmetellä, että mihin sotkuun itseni olin taas saanut. Silloin tupakkahuoneessa ei ollut ketään ja sytytin tupakan. Nukahdin melkein jo siihen penkille. Tai oikeastaan kuolin, kun silloin luulin, että tulin saattohoitoon. Puolessa välissä tupakkaa sinne tuli kolme muutakin potilasta. Aloin ärtymään, sillä jokainen heistä tujotti minua ja painuin nurkkaan päin kasaan. Antaisi edes kuolla rauhassa! Poltin loppu tupakan vainoharhaisena ja kun tumppasin sen, hoitaja tuli taas hakemaan minut ja vei huoneeseen. Siinä vaiheessa en enää pystynyt kävelemään suoraan. Olin niin pahasti lääkitty, että uni/kuolema oli väistämätön. Kun saavuin huoneeseen ja hyppäsin sängylle, tunsin kuinka elämä pikkuhiljaa karkasi ruumiistani. Viimeinen ajtukseni oli se, että siitä en enää herääkkään.